Asialle Ei Voi Yhtään Mitään

Tarviiks joku valokuvamallii? Vink vink, eh eh? Oon maailman epävalokuvauksellisin ihminen (oikeesti, erittäin suuressa prosentissa musta otetuista kuvista väännän naamaa jotenki idiootisti) ja haluisin vain harjoitella kameran edessä olemista ;_;

Depression is merely anger without enthusiasm

- hiukset

Mun ikuinen murhe!! Kaikki alkoi siitä, kun 13-vuotiaana värjäsin hieman epäonnistuneesti hiukseni, tai siis pään etupuolen hiukset pinkeiksi. No, yks kaveri sitten saksi melko pian jo mulle vitun ruman kynityn pulunpoikasen pylleröisen, joten ajelin sivut kaljuiks. Parii-kolmee viikkoo myöhemmin mun eka "tyttöystävä" sanoi mulle mesessä ettei se rakasta enää mua, joten ajelin itkien hiukseni pois. Oikeesti. :DDDDD

No, turns out että, kalju sopi mulle mitä parhaimmin, mutta lyhyet hiukset sai mut näyttämään säälittävältä dorkalta. Etenkin niiden kaikkien shokkivärien kanssa, mitä säännöllisesti päähäni iskin. Taisin kasvattaa hiuksani viis vuotta tuntien itteni jatkuvasti vitun rumaks niiden takia (etenki ku mua viel kiusattiin koulussa ihan vitusti mun hiuksista :D), koska mä näytän oikeesti tosi dorkalta kaikilla muilla tyyleillä ku pitkällä letillä ja kaljulla. Olin oikestaan ihan hiuspakkomielteistyny, laitoin jatkuvasti vitun rumii halpoi pidennyksii, kuitui hyi yäk blah. Ajattelin jatkuvasti hiuksia. Mittasin niitä ja seurasin jatkuvasti kasvua ja unelmoin siitä ku mulla joskus olis pitkä letti.

No, se alkoi taittua kunnolla pitkäksi sen jälkeen kun täytin 17. Sinä keväänä ku täytin 18 se alkoi olla jo oikeesti ihan kunnolla pitkä, niin et sai kunnolliset pitkät letit ja sillee. Mulla jäi vaan vähän levy päälle ja kun en enää voinut syyttää elämäni paskantuntusuudest hiusten lyhyyttä, ni vaihdoin pakkomielteistymään hiusteni värin rumuudesta (ku en ollu värjänny ainakaan pariin vuoteen). Silloisella poikaystävällä oli ihan älyttömän kaunis leiskuva luonnonpunapää-ex ja olin neuroottisen kateellinen sille. Selasin sen irc-galleriaprofiilia päivittäin (oikeesti :DDDD) ja olin ihan flipeissä siitä, että mun hiuksissa oli luonnostaan taite punaseen.

Ja nyt tulee tunnustus: aloin käyttää punaisten hiusten hoitoainetta, siks et halusin sen punaisen paremmin esille mutta silti vastata ihmisten "onpa sulla punertava tukka, ootko värjänny?" -kysymyksiin, että en oo värjänny!!! :D:D:D:D Voi vittu... No, kyllä se toimikin kai, koska mulla on tosi syvän auburnit hiukset sen ajan kuvissa. Tai sit ne vaan oli oikeesti sellaset, en tiiä. On mulla myöhemmissäkin kuvissa hämmästyttävän kupariset hiukset välillä. Ei voi enää tietää vaa ku ei oo täysin oma väri.

Nohh! Aika kului ja mulla oli peräti vuoden verran kunnolla pitkät hiukset ja ihan vitun siisti otsis. Voi, se oli ihanaa kuulla niin paljon kehuja tukasta ku mua oltiin niin pitkään vaan haukuttu ja kiusattu siitä. Se oli kuitenkin monin paikoin tosi heikossa kunnossa ja takkuuntu usein TODELLA pahasti, tuli niskaan sellanen jättimäinen möykky jota sai repiä toista tuntia auki, sillai kuukauden välein vähintään... Joten mitä tein?

No, laitoin parin rastatytön avustuksella tietenki niskaan rastat käyttäen broidin vanhoja hiuksia pidennyksinä. Aika pian sitä seuras koko pään takut, ajellut sivut (koska kasvatin ulos edellistä sivukaljua ja se oli ruman lyhyt ja halusin lisää pidennyksiä jo olemasoleviin takkuihin) ja sillee. No olihan ne ihan hiton nätit, ihan saatanan pitkät ja kauniisti tehdyt, ulkonäön puolest olisinki halunnu pitää ne ja välillä harmittaa, ettei me oikein sovittu yhteen.

NIMITTÄIN. Kolmen kuukauden kuluttua mun oli vaan pakko myöntää, etten pystyny siihen. Ne kutitti, painoi, kiristi päänahassa, oli vaikee pestä, oli tiellä nukkuessa, eääärggghh!!! Yhellä happotripillä halusin vaan ihan törkeesti vetää sormet hiusten läpi ja sormeilla päänahkaani mut en pystyny. Samassa kuussa sitten avasin ne takut jotka aukes ja leikkasin loput pois. NYYH! Takas rumaan kynittyyn rassukkaan. Hiukset oli olkapääpituiset, paitsi et niskassa oli miltei kaljuja laikkuja ja voi vittu en oo nähny kellään ikinä niin säälittävän ohutta lettiä. Etenki yhdistettynä sivukaljuun vittu tsaijai huhhuh.

Oli sitten taas ruma ja huono olo jatkuvasti, kadutti kokoajan ihan hirmuisasti että menin viiden vuoden kasvattelun jälkeen tuhoamaan koko homman niin hujauksessa. Keväällä päätin tehhä asialle edes jotain ja testasin lushin hennanäytepalaa. Seuraavana päivänä kipitinki jo hakemaan kunnon hennajauhetta hämeentien_basaareilt ja siit asti oon ollu iha henna4life. Se teki jo yhellä kokeilulla ihmeitä mun kärsineille hiuksille ja kyllä mä vaan tykkään sen tuomasta väristä, etenki ku mulle ei tuu siitä juurikaan juurikasvua, se vaan vahvistaa mun punaruskeutta (tosin tietys valossa oon suorastaan kirkuvan punainen!), lisää kiiltoo ja vahvuutta, ja tekee tukast silkkisen ja paksun. Voi herrajjesta vastahennatut hiukset...!!!!!! Niin pehmeää.. Viime värjäyksellä kokeilin sekoittaa mukaan cassiaa ja suht lyhyttä (3h) vaikutusaikaa ja tuli kivasti kuparisempaan taittuva sävy.

Viel on kasvatettavaa, mut onneks menee jo hiukset yli olkien ja sivukaljutkin alkaa olla historiaa! Hitaast mut varmast ja oonpahan ainaki varmana läksyni oppinu. Hiukset on mun voima.


LÖYTYPÄS KERRANKI JOTAI SANOTTAVAA :D

En tiedä, onko mulla mitään sanottavaa tästä kauheesti. Tai sellaista avautumista. Aina välillä kuristelee massukkaa, kun haluis sanoo, mut tietää ettei osais välittää kokemusta ymmärtämisestä toiselle. Tai kun yrittää ja näkee sen. Satun vaan jotenkin tosi herkästi yleensä ohittamaan sen massunkuristuksen ja ajattelemaan jotain sellaista ku että "kyllä kaikki kaikille valkenee jossai vaihees, pakko! Kaikki todellinen paljastuu vääjäämättä ja kaiken todellisuudelt ei voi välttyy". Yup, dat's me!! En tiiä onko toi aina jotain oikeeta luottamista asioiden skulaamiseen vai onko siinä välillä seassa jotain itsepuolstusta siltä avuttomuudelta, mitä koen, ku en osaa johdatella muita ymmärrykseen. Ja muut ei aina mua.

Tavallaan olis varmaan siistiä, jos kykenis tuomaan sen niin voimakkaasti esiin, et sais johdatettuu muita siihen kapsahdukseen. Olis vaan niin vakuuttava. Parhain hetkin sitä välil onkin. Ja sit ei taas. Voi tätä kömpelöyttä.

Mun sydän tuntuu halkeevan taas, enkä mä vieläkään tiedä miks. Tai tiiän mä, mut ei se oo mitään järkevää. Repeilee sydän vaan niinku pilvipeite taivaal sunnuntaipäivin. Mä tarkkailin näköalatasanteelt ja näin valoo hohtavan kiekon sateen takana. Sisusten kauneusleikkaus ja sillee.

Ei tää oo musta kiinni, vaan ajankohdista. Paikoista. Oikeist askeleist. Oikee vasen oikeist jalanjäljist lumessa, joka jo suli.

Emmä voi sille mitään; tää tuska painaa niin ihanasti mun rintamusta. Se ankkuroi mut aallokkoihini.